Tuomio loppuiäksi

Kävin 6.3. Tyksissä kuuntelemassa tietokonetomografian tulokset.

Ensin hyvä uutinen: keinonivel näyttää olevan hyvin kiinni, ei siis merkkejä irtautumisesta. Se, että acetabulum (klik) on puhki 2 cm:n alueelta, ei ollut mitään uutta, se on kuulemma jo pitkän aikaa ollut puhki. Koska minulla on synnynnäinen lonkkavika ja leikkauksia on monta takana, luusto on käynyt vähäiseksi eikä keinonivelelle ole enää kunnolla paikkaa, mihin kiinnittyä.

Sitten ne huonot - tosi huonot - uutiset: En tule koskaan enää kävelemään ilman kyynärsauvoja. Tuosta noin vaan lääkäri sen sanoi. Yhtäkkiä olikin tilanne muuttunut. Edellisellä kerralla vielä minulle kerrottiin, miten lihaksia on siirrelty, että voisin kävellä ilman ontumista. Nyt onkin niin, että en pysty kävelemään "koska siellä ei ole mitään lihasta tukemassa".

Lääkärin mukaan olen paras esimerkki siitä, miten huonosti näissä revisioleikkauksissa voi käydä. Mutta sitten hän alkoikin lohduttaa: "Pitää muistaa, ettei näissä operaatioissa ole sentään tullut tulehduksia. Saat olla iloinen, että on vielä jalka. Toisilta on jouduttu nivel poistamaan ja joiltakin ambutoimaan koko jalka!"

Todella, kylläpä minä saan olla iloinen!

Mervi

Huomenna tuomiolle

Mervi

Huiiiii! Huomenna selviää, millaiseksi lähitulevaisuuteni muodostuu. Menen käymään Tyksissä ortopedi Mika Junnilan luona. Tietokonetomografia on otettu jo ajat sitten, mutta nyt vasta pääsen kuulemaan sen tulokset.
Onkohan tuo enää minkään hoitotakuun piirissä, kun marraskuussa otin yhteyttä sairaalaan, että kaikki eivät ole leikatussa lonkassa kunnossa. Lääkäri päätti aloittaa tutkimukset tuosta tt-kuvauksesta, joka otettiin siitä kahden kuukauden päästä, mutta tulokset kuulen vasta nyt. Kaikkiaan aikaa on siis kulunut reilu 4 kuukautta! Koko tämän ajan olen vain odottanut. En ole uskaltanut kovin jumpatakaan, koska tietyt liikkeet aiheuttavat rutinaa keinonivelen seudulla - pelkään että se johtuu siitä, että proteesi on irti. Mielestäni on tolkuttoman typerää, että näin kauan menee, ennenkuin selviää edes, mikä on tilanne, puhumattakaan siitä, että olisin saanut asianmukaista hoitoa - esim. fysioterapiaa.

Jännittää aika lailla. Alitajuisesti olen ollut koko ajan pelko takaraivossa, että mitenkähän tässä käy? Mutta huomenna se siis selviää! Olisin halunnut mieheni mukaan lääkäriin, kyllä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Työesteiden vuoksi hän ei kuitenkaan kykene sitä järjestämään. Asia on nimittäin niin, että olen liian "kiltti" enkä uskalla sanoa, miten asiat koen. Todennäköisesti nytkin vaan nyökyttelen ja sanon, että "kai minä sitten pärjään..." Vaikka tosiasia on, etten minä pärjää tässä kunnossa... Jos mieheni olisi mukana, hän ottaisi selvää asioista ja VAATISI niihin korjausta.