Odotellessa

Mitään kummallista ei ole tapahtunut. Elän vähän sellaista sitku-elämää. Odottelen tutkimukseen pääsyä ja tuloksen selviämistä. Toisaalta kyllä elän päivän kerrallaan. Nytkin suorastaan nauttien. Jouluinen stressi on jo lauennut ja nyt on mukavan leppoisaa. Olen jopa alkanut kotona järjestellä paikkoja: kaapeista tavaraa a) roskiin b) kierrätyskeskukseen. Oikein mukavaa, kun tulee tilaa.

Paljon helpotti arkista elämääni, kun sain kodinhoitohuoneen raivattua. Järjestin kaikki "päivittäistavarat" tuolini ääreen. Nyt voin istua siinä ja käden ulottuvilla ovat alusvaatteet, kosmetiikka ja päivän vaatteet. Ei siis tarvitse liikkua ja kiukutella kun kepit kaatuvat yhtenään. Miksi ihmeessä en tehnyt tätä heti alkuun? Äsh!

En osaa suunnitella tulevaisuutta - mutta tarvitseekokaan sitä suunnitella - se tulee, mikä on tullakseen... Viikon päästä menen tietokonetomografiaan ja sitten selviää, mikä on lonkkaproteesin tila, onko se kiinnittynyt vai irtikö lienee? En ole uskaltanut paljon jumpata leikattua lonkkaa, kun siitä seuraa rutinaa. Olen ajatellut, että jos rutina johtuu nivelestä, niin on parempi säästää sitä että kestää mahdollisimman kauan. Jos rutina taas johtuu lihaksista tai rustoista tai leikkausarvista, jatkan jumppaa sitten kun saan tietää,  että kaikki on oikeilla paikoillaan. Tiedän toki, että lihaskunto tässä odotellessa hupenee.

Viime yönä mietiskelin sitä vaihtoehtoa, että "jään tällaiseksi". Jos siis en koskaan pääsekään noista kepeistä eroon. Pohdiskelin sitä, että saankohan tällaisessa kunnossa henkilökohtaisen avustajan. On niin paljon asioita, mitä en pysty tekemään. Nykyisellään mieheni tekee esim. kaikki huushollihommat, mutta onko oikein edellyttää sitä häneltä? Mielellään sitä itsekin osallistuisi yhteisen kodin tehtäviin. Mielellään ja mielellään.

Mervi
menossa suihkuun. Jatkoin muuten suihkutuolin, sukanvetolaitteen ja tarttumapihtien lainausaikaa, vaikka pyörätuolin jo palautinkin. Suihkussa käyminenkin on hiukan hankalaa, kun joutuu seisomaan niillä sijoillaan, mihin alkujaan asettuu. Yhtään askelta kun en voi ottaa ja voimat on huvennut niin paljon, että pelkkä seisominenkin käy työstä. Suihkutuoli on siis parempi vaihtoehto.

kadonneen lihaksen metsästys jatkuu...

Olin tänään uimahallissa, pisteet siitä!
Harjoittelin tosissani ja kiukkuhan siitä tuli. En ui ollenkaan, vaan teen jumppaliikkeitä tangon vieressä. Ensin lämmittelen käsiäni "heilutellen". Kun kylmä menee ohi, siirryn jalkaliikkeisiin keskittyen leikattuun lonkkaan.

Allas oli välillä kokonaan yksin minun (tai siis se osio, missä olin) ja sain rauhassa harjoitella kävelemistä. Mutta kun siitä ei tule mitään. Vaikka vesi avittaa aika lailla, en vaan löydä lihasta, millä käveleminen tapahtuu.

Koko sen puoli tuntia, kun olin altaassa kiukuttelin lonkan leikanneelle lääkärille. Tämä kun niin "armeliaasti" esitti, miten ovat siirtäneet jonkun lihaksen paikkaa, jotta käveleminen onnistuisi ontumatta. Ja pöh! Muistelin aikaa ennen tätä korjausleikkausta - eli melko tarkkaan vuosi sitten - silloin sentään pystyin kävelemään. Nyt on siis tilanne huonontunut entisestään. Kiukuttaa, kiukuttaa, kiukuttaaaaaaa....

Päätin kuitenkin vielä olla soittamatta uutta lääkäriaikaa. Teen tunnollisesti fysioterapeutin antamat liikkeet ja katson seuraavan tapaamisemme jälkeen, miten etenen. TOISAALTA olen niitä pieneltä tuntuvia liikkeitä tehdessäni tuntenut aavistuksen verran jotain uutta siellä lonkkanivelen seudulla - jos siellä kuitenkin joku liikahtaisi.

Kadonneen lihaksen metsästys siis jatkuu....