Yksi ongelma ratkaistu?

Jokainen, joka on kyynärsauvojen kanssa kulkenut, tietää miten inhottavaa on se, että kepit kaatuilevat koko ajan. Vaikka miten yrittäisit asetella ne, niin vähän ajan päästä ne ovat liukuneet ja kuuluu kops kops ja taas saat voimistella nostaakseni ne ylös. Ärsyttävää! Sitä paitsi joskus tuntuu, että vielä enemmän kuin itseäni, tuo kopina ärsyttää muita huushollissa olevia.

Olen jo kauan etsinyt ongelmaan ratkaisua. Sairaalassa oli käytössä rautainen teline, johon kepit laitettiin ja se oli aikas hyvä, mutta tosi kallis ja sitä paitsi se olisi vain siinä yhdessä paikassa.

Kuva lainattu netistä

 Tällainen, vähän samantyylinen, löytyi netistä:

kuva lainattu netistä

Sitten kävin paikallisessa kirjastossa ja siellä oli hieno keksintö kepeille. Minulle kerrottiin, että kyseessä on atk-johdoille tarkoitettu juttu. Lähdin siis etsimään atk-tarvikeliikkeistä, mutta se ei tuottanut tulosta. Lopulta löysin kyllä tuollaisen johtopidikkeen, mutta siihen mahtui vain yksi keppi ja muu osa oli turhaa.

kuva lainattu netistä

Soitin kirjaston huoltomiehelle, joka siis oli nuo telineet keksinyt laittaa pöytään kiinni, ja sain tietää, että hän oli sen toisen irrottanut poistettavasta siivouskärrystä.

Nyt siis lähdin etsimään siivousvälineliikkeitä. Osuinkin loppujen lopuksi siivoustukkuun, josta minulle lähetettiin kaksi telinettä kokeiltavaksi.

kuva lainattu netistä

 Tuo ensimmäinen, missä on nuo punaiset "sarvet" ei ole oikein hyvä siinä mielessä, että siinä pitää aina nuo sarvet asetella oikeaan asentoon, ennenkuin kepin voi siihen lykätä. Tämä toinen sen sijaan vaikutti hyvältä:

kuva lainattu netistä

Nyt olen tilannut näitä moooonta kappaletta ja suunnitellut ne kiinnitettävksi joka paikkaan, missä suinkin keppejä yritän saada pysymään pystyssä:

- ruokapöydän ääreen
- tiskipöydän ääreen
- kodinhoitohuoneen lavuaarin viereen
- omaan työpöytääni
- työpaikalleni moneen paikkaan.

Nämä seuraavat kuvat ovat putiikista. Olen tämän ensimmäisen telineen itse omin kätösin kiinnittänyt kahdella ruuvilla tiskin päätyyn.

En ole vielä yrittänyt (tai siis miehelleni olen sen antanut tehtäväksi) kiinnittää telineen vain jollain vahvalla tarralla. Voisin kuvitella, että silläkin tuo pelittäisi, sillä kovinkaan voimakkaasti ei keppiä siitä tarvitse repiä, vain kevyt nykäisy.
 
Lyhyenkin kokeilun jälkeen voin suositella tätä!

Jos sinulla on sama ongelma ja haluat sen ratkaista, voin lähettää sinullekin tällaisen pikkuapulaisen. Saat sen hintaan 10 euroa + postikulut. Tuo ei paina juuri mitään, mutta ruuvit sinun pitää hommata itse.

Montako laitetaan tulemaan?
Mervi
p. 050-3283265
mervi.lamminen@uusikaupunki.fi

Odotellessa

Mitään kummallista ei ole tapahtunut. Elän vähän sellaista sitku-elämää. Odottelen tutkimukseen pääsyä ja tuloksen selviämistä. Toisaalta kyllä elän päivän kerrallaan. Nytkin suorastaan nauttien. Jouluinen stressi on jo lauennut ja nyt on mukavan leppoisaa. Olen jopa alkanut kotona järjestellä paikkoja: kaapeista tavaraa a) roskiin b) kierrätyskeskukseen. Oikein mukavaa, kun tulee tilaa.

Paljon helpotti arkista elämääni, kun sain kodinhoitohuoneen raivattua. Järjestin kaikki "päivittäistavarat" tuolini ääreen. Nyt voin istua siinä ja käden ulottuvilla ovat alusvaatteet, kosmetiikka ja päivän vaatteet. Ei siis tarvitse liikkua ja kiukutella kun kepit kaatuvat yhtenään. Miksi ihmeessä en tehnyt tätä heti alkuun? Äsh!

En osaa suunnitella tulevaisuutta - mutta tarvitseekokaan sitä suunnitella - se tulee, mikä on tullakseen... Viikon päästä menen tietokonetomografiaan ja sitten selviää, mikä on lonkkaproteesin tila, onko se kiinnittynyt vai irtikö lienee? En ole uskaltanut paljon jumpata leikattua lonkkaa, kun siitä seuraa rutinaa. Olen ajatellut, että jos rutina johtuu nivelestä, niin on parempi säästää sitä että kestää mahdollisimman kauan. Jos rutina taas johtuu lihaksista tai rustoista tai leikkausarvista, jatkan jumppaa sitten kun saan tietää,  että kaikki on oikeilla paikoillaan. Tiedän toki, että lihaskunto tässä odotellessa hupenee.

Viime yönä mietiskelin sitä vaihtoehtoa, että "jään tällaiseksi". Jos siis en koskaan pääsekään noista kepeistä eroon. Pohdiskelin sitä, että saankohan tällaisessa kunnossa henkilökohtaisen avustajan. On niin paljon asioita, mitä en pysty tekemään. Nykyisellään mieheni tekee esim. kaikki huushollihommat, mutta onko oikein edellyttää sitä häneltä? Mielellään sitä itsekin osallistuisi yhteisen kodin tehtäviin. Mielellään ja mielellään.

Mervi
menossa suihkuun. Jatkoin muuten suihkutuolin, sukanvetolaitteen ja tarttumapihtien lainausaikaa, vaikka pyörätuolin jo palautinkin. Suihkussa käyminenkin on hiukan hankalaa, kun joutuu seisomaan niillä sijoillaan, mihin alkujaan asettuu. Yhtään askelta kun en voi ottaa ja voimat on huvennut niin paljon, että pelkkä seisominenkin käy työstä. Suihkutuoli on siis parempi vaihtoehto.

Toisenlaista odotusta jouluna

Hiukan tätäkin joulua varjostaa liikuntavammani.

Olen kovin tuskastunut kulkemiseeni keppien kanssa. Niin monesti putiikissani olen todennut, että kovasti auttaisi JOS EDES KAKSI ASKELTA  saisi otettua ilman keppejä! Nyt kun siellä on ollut apulaisia - olemme olleet myyntipuolella molemmat Pirkon kanssa - olen jo tottunut, ettei minun tarvitse joka asiaa toimittaa. Tämän olen huomannut johtavan kuntoni huononemiseen entisestään. Jos jää istumaan, ei enää liikkeelle pääsekään...

Kotona en ole voinut tehdä oikein mitään. Ei hommista tule mitään, mutta en ole myöskään jaksanut/ehtinyt, sillä putiikki on vienyt jokaikisen voimanmurun.

Kaiken tämän lisäksi alakuloa on lisännyt huoli tulevaisuudesta. Sain juuri joulun alla tiedon tietokonetomografiatutkimuksesta (mikä sanahirviö!), joka on 22.1.2013. Tutkimus tehdään Tyksissä, enkä tiedä, koska saan siitä tulokset. Pahaa pelkään...

Viime jouluna odottelin uusintaleikkaukseen pääsyä, joka oli siis 29.1.2012. Siis tämä leikkaus, josta edelleen yritän toipua. Sitä edellisenä jouluna tiesin myös joutuvani leikkaukseen, joka oli maaliskuussa 2011. Siis se, joka meni myös pieleen.

Katselimme jouluaattona vanhoja valokuvia ajalta jolloin lapset olivat pieniä. Vuosi 1995 oli myös merkityksellinen, sillä silloin olin juuri joulun alla lonkkaleikkauksessa. Äitini tuli auttamaan huushollihommissa. Hän leipoi ja laittoi joulua, kun minä makasin sairaalasängyssä olohuoneessa.

Mitähän ensi jouluna?
Mervi

Pahalta tuntuu

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen nyt vasta saanut ohjeen, miten pitäisi kävellä. Nyt olen siis harjoitellut uudenlaista kävelyä: joka askeleella ensin pakaran pinnistys ja sitten vasta askel.

Nyt tuntuu pahalta. Olen muutenkin jumpannut paljon ja entistä enemmän nivelestä kuuluu rutinaa.

Lääkärihän sanoi jo edellisellä käynnilläni, ettei hän voi olla 100-varma, että nivel on kokonaan kiinnittynyt. En tullut kysyneeksi, että miksi hän noin sanoi, oliko hänellä joku aavistus tai jopa näyttö, että ehkä proteesi onkin irti.

Puhelinkeskustelussamme samainen lääkäri toisti arvelunsa ja lupasi lähettää tietokonetomografiaan, jossa asia varmistuu. Vielä ei sitä kutsua ole tullut.

Olen pessimisti luonteeltani ja nyt jo elän kuvitelmissani, millaista on kun joudun taas leikkaukseen. Se olis tässä lonkassa viides proteesileikkaus. Olen kylläkin ihan varma, ettei se enää tule onnistumaankaan. Tämä viimeinen oli niin perusteellinen ja kuntoutuminen tapahtui niin sääntöjen mukaisesti, ettei sitä enää voi millään parantaa. Entistä vakuuttuneempi olen myös siitä, etten halua enää Tyksiin koekaniiniksi. Miksi ihmeessä ne eivät siellä luovuta ja lähetä minua Ortoniin, jossa leikkaukset onnistuvat?

Näin alakuloisissa tunnelmissa täällä ollaan, vaikka ilma on mitä kaunein ja joulutunnelman pitäisi olla melkein huipussaan...Mervi

Lääkärin viesti

Soitin Tyksiin ja kyselin, mitä tehdään, kun en kävelemään kykene. Vastaanottovirkailija (taimikälie) sanoi, että leikkaava lääkäri on niin suosittu, että hänelle ei aikoja löydy, mutta että puhelinaikaa....

Keskiviikkona sitten lääkäri soitti. Sanoin asiat suoraan, halki, poikki ja pinoon. Muun muassa, että olen niin sanomattoman kiukustunut näihin keppeihin ja että välillä haukun hänetkin ties minne...ei hän siitä hermostunut, tai no, ei ainakaan lankoja pitkin tullut!

Pitääkö 10 kuukautta kulua, että lääkäri antaa oikeanlaiset jumppaohjeet?

Heti leikkauksen jälkeen hän kyllä kertoi, että lihaksissa on tehty operaatio, jonka avulla pystyisin ontumatta kävelemään, mutta että joutuisin opettelemaan kävelyn uudelleen. Opettelemaan uudelleen, millai sitten? Kuvittelin, että kun joskus saan kävellä, sekin asia selvenee.. Vaan ei ole selvinnyt.

Nyt lääkäri kertoi, että pitäisi kävellä siten, että pakaralihas jännittyy joka askeleella. Ahaa! Nämä päivät olen nyt sitten yrittänyt kävellä sillä lailla. Koittakaas muuten. Olen kylläkin aina sanonut, etten osaa kävellä. Itse asiassa tietäisin montakin vaihtoehtoa, miten voisin kävellä, mutta mikä on oikea tapa?

Toisekseen lääkäri väläytti mahdollisuutta, että jospa keinonivel ei olekaan kiinnittynyt. Jaa-a, voisin kuvitella tuonkin, sillä senlaatuista rutinaa ja ratinaa nivelen seutuvilta "kuuluu". Juuri sellaista, mikä aiemmin on merkinnyt irtoamista.

Summasummarum; lääkäri kirjoittaa lähetteen tietokonetomografiaan (olikohan tuo oikea termi). No joka tapauksessa tutkimukseen, jossa irtomisen näkee. Tavallisessa röntgenkuvassa kun se ei näy. Nyt siis odottelen tutkimusaikaa ja sitten katsomme jatkoa.

Pahoittelin sitäkin, että miksi minä en saanut lähetettä fysioterapiaan, kun muut leikatut saavat. No eivät kuulemma saa, mutta että "sinä olisit siitä varmaankin hyötynyt". No, miksi sitten ei? Itse hommasin terveyskeskuksesta lähetteen terveyskeskuksen fysioterapiaan, mutta viime käynnillä (siis se toinen käynti) fysioterapeutti nosti kätensä pystyyn ja sanoi, ettei hän tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ohjeita on kyllä, mutta mikä on oikea tapa jumppauttaa olematonta lihastani, josta ei voi tietää, missä se on tai että onko sitä ollenkaan?

Usein syyllistyn itsekin vähättelemään tilanteitani sillä verukkeella, että on niitä paljon pahempiakin. Mutta toisaalta, jos en saa kunnollista hoitoa, niin miten pärjään jatkossa? En pärjää. Nyt on jotain tapahduttava!

Sitä odotellessa
Mervi

Hauska tämä Koso-tädin runo, jonka hän oli laittanut kommenttilootaan:

Koita jaksaa jumpata
voimaa koipeen pumpata.
Saat vaikka joskus humpata
taikka valssata.
Ilo pintaan pinnistä
ja jumppareita yllätä,
liikkuu jalka kunnolla
heilu oikein innolla.

Tään runon väsäs Koso-täti
joka jumppa ohjeet hävitti
laiskuuttaansa lössähti
sohvaan kellahti.:)



Täällä sitä välillä kiukutellaan niin, että....harmittaa nuo kepit ja harmittaa törpöt lääkärit, jotka ei osaa lihaksia kiinnittää. Eiks se oo pääasia, että syyllinen löytyy itsen ulkopuolelta? Mutta - ihan oikeesti - lihakseni olivat paremmat ennen leikkausta, nyt ne on ihan hakusessa. H-A-R-M-I-T-T-A-A!!!!

Lomareissu Tallinnaan sujui kohtalaisen mukavasti, kun oli oma auto mukana, joten ei tarvinnutkaan pitkiä matkoja kävellä. Hyvin valmisteltu reissu, jolloin etukäteen selvittää liikkumisen rajoitukset, on mukavaa vaihtelua arkeen ja tuottaa iloa elämään.

Ennen reissua otin yhteyttä hotelli Kalev Spa:han ja kerroin huoleni. (Ystävällinen toisen blogini lukija oli kertonut, että ko. hotellissa on hankala päästä allasosastolle) Sieltä järjestettiin minulle huone heti hissin vierestä ja uima-allasosastolle pääsin erityisreittiä suoraan. Soitin vaan respaan ja sieltä tultiin avaamaan ovi. Invapysäköintipaikka järjestyi hotellin edestä ilmaiseksi. Todella hyvää palvelua.

Joka päivä nukkumaan mennessä viimeistään jumppaan muutamat yksinkertaiset liikkeet. Maanantaina menen taas fysioterapiaan ja katsomme, onko mitään edistystä tapahtunut. Olen miettinyt, että sen jälkeen ottaisin yhteyttä leikanneeseen lääkäriin ja pyytäisin päästä näytille. Ei tämä ole "laitapeliä" että vielä 10 kuukauden päästä tilanne on näin hankala.

Mervi

kadonneen lihaksen metsästys jatkuu...

Olin tänään uimahallissa, pisteet siitä!
Harjoittelin tosissani ja kiukkuhan siitä tuli. En ui ollenkaan, vaan teen jumppaliikkeitä tangon vieressä. Ensin lämmittelen käsiäni "heilutellen". Kun kylmä menee ohi, siirryn jalkaliikkeisiin keskittyen leikattuun lonkkaan.

Allas oli välillä kokonaan yksin minun (tai siis se osio, missä olin) ja sain rauhassa harjoitella kävelemistä. Mutta kun siitä ei tule mitään. Vaikka vesi avittaa aika lailla, en vaan löydä lihasta, millä käveleminen tapahtuu.

Koko sen puoli tuntia, kun olin altaassa kiukuttelin lonkan leikanneelle lääkärille. Tämä kun niin "armeliaasti" esitti, miten ovat siirtäneet jonkun lihaksen paikkaa, jotta käveleminen onnistuisi ontumatta. Ja pöh! Muistelin aikaa ennen tätä korjausleikkausta - eli melko tarkkaan vuosi sitten - silloin sentään pystyin kävelemään. Nyt on siis tilanne huonontunut entisestään. Kiukuttaa, kiukuttaa, kiukuttaaaaaaa....

Päätin kuitenkin vielä olla soittamatta uutta lääkäriaikaa. Teen tunnollisesti fysioterapeutin antamat liikkeet ja katson seuraavan tapaamisemme jälkeen, miten etenen. TOISAALTA olen niitä pieneltä tuntuvia liikkeitä tehdessäni tuntenut aavistuksen verran jotain uutta siellä lonkkanivelen seudulla - jos siellä kuitenkin joku liikahtaisi.

Kadonneen lihaksen metsästys siis jatkuu....