Pahalta tuntuu

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen nyt vasta saanut ohjeen, miten pitäisi kävellä. Nyt olen siis harjoitellut uudenlaista kävelyä: joka askeleella ensin pakaran pinnistys ja sitten vasta askel.

Nyt tuntuu pahalta. Olen muutenkin jumpannut paljon ja entistä enemmän nivelestä kuuluu rutinaa.

Lääkärihän sanoi jo edellisellä käynnilläni, ettei hän voi olla 100-varma, että nivel on kokonaan kiinnittynyt. En tullut kysyneeksi, että miksi hän noin sanoi, oliko hänellä joku aavistus tai jopa näyttö, että ehkä proteesi onkin irti.

Puhelinkeskustelussamme samainen lääkäri toisti arvelunsa ja lupasi lähettää tietokonetomografiaan, jossa asia varmistuu. Vielä ei sitä kutsua ole tullut.

Olen pessimisti luonteeltani ja nyt jo elän kuvitelmissani, millaista on kun joudun taas leikkaukseen. Se olis tässä lonkassa viides proteesileikkaus. Olen kylläkin ihan varma, ettei se enää tule onnistumaankaan. Tämä viimeinen oli niin perusteellinen ja kuntoutuminen tapahtui niin sääntöjen mukaisesti, ettei sitä enää voi millään parantaa. Entistä vakuuttuneempi olen myös siitä, etten halua enää Tyksiin koekaniiniksi. Miksi ihmeessä ne eivät siellä luovuta ja lähetä minua Ortoniin, jossa leikkaukset onnistuvat?

Näin alakuloisissa tunnelmissa täällä ollaan, vaikka ilma on mitä kaunein ja joulutunnelman pitäisi olla melkein huipussaan...Mervi

Ei parane kunto odottelemalla, ei...

Nyt on leikkauksesta kulunut 5 kuukautta, eikä vaan vielä näy toipumiselle loppua!

Monta kertaa olen jo todennut, ettei tästä odottelemalla tule mitään - pitäisi ryhtyä tositoimiin! Putiikkini muuttaminen paikasta toiseen antanee tarpeeksi lisäpotkua. Kun oikein tajusin sen, että nyt pitäisi pystyä siirtämään suunnaton määrä tavaraa paikasta toiseen, pakkaamaan ja purkamaan, tyhjäämään ja täyttämään hyllyjä, totesin, että on alettava treenaamaan. Pakotin itseni jumppaan. Ensin seisoen leikatun jalan taivutusta taakse ja sivulle. Paljon se sattuu, mutta ehkä kerta kerralta vähemmän. Kipu ei tule nivelestä, vaan lihaksista, joten ei sen väliä.

Lääkärihän sanoi leikkauksen jälkeen, että joku lihas, en muista nimeä, on siirretty paikastaan toiseen. Tällä toimenpiteellä piti saada ontuminen loppumaan. Lääkäri vielä lisäsi, että tuon takia joudun opettelemaan kävelyn uudestaan. Siis OPETTELEMAAN, eikä odottamaan sen muuttumista.

Seisten tehtyjen liikkeiden jälkeen meneen pitkälleen ja teen siinä lisää. Kylkimakuulta nostan leikattua jalkaa ylös. Oho, ei kylläkään onnistu jalka suorana. Sitten seuraavaksi vatsamakuulle ja taas jalan nostoa. Kaikki nämä liikkeet tuntuvat pakaralihaksessa. Ai,ai, kun tekee makeaa...

Tiedän, että tämä on vielä puutteellista, mutta riittävää näin alkuun. Lisäksi harjoittelen pikkuhiljaa kävelemistä ilman keppejä. Ei, ei se ole kävelemistä, vaan hyppelyä. Ja typerännäköistä sellaista. Mutta näyttää tehoavan sekin.

Vaikka kotona vielä laskeudun pyörätuoliin ja huristelen sen kanssa eteenpäin, niin putiikissa työskennellessäni tyydyn jo yhteen kyynärsauvaan. Sekin käy päivä päivältä kivuttomammin. Etuna on se, että saan toisella kädellä kannettua tavaraa.

Usein minulta kysytään, että vieläkö särkee? En tiedä. Syön aivan saman määrän lääkkeitä kuin ennen leikkaustakin ja särkyä on harvoin, vain isomman urakan jälkeen. Mutta molemmat jalat on kyllä kipeät. Siis sattuvat kävellessä. Särky ja sattuminen on nääs eri asia. Tänään sisareni huomautti huolestuneen näköisenä, että leikattu jalka on aivan eri värinen kuin toinen, se on kuulemma sinipunainen ja vähän mustakin kai. Tunnustellessa se tuntuukin kylmältä, ehkä siis vain jotain verenkierrollisia ongelmia vielä?

Tällainen on siis tilanne nyt. Mutta muista sinä, joka olet ehkä menossa lonkkaleikkaukseen, että minun tilanteeni on vaikeampi kuin yleensä. Tähän lonkkaanhan laitettiin proteesi neljännen kerran samoille sijoille. Jos sinä olet menossa ensimmäistä kertaa leikkaukseen, niin lohdutan sinua, että silloin toipuminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Ensimmäinen kerta on ihan iisiä! Toinen jo vaikeampaa ja kolmas, neljäs ihan kamalaa. Mutta niistä selviää!
Mervi

Leikkauspäivä / leikkaus

Leikkauspäivän aamuna hoitaja tuli herättämään siinä kuuden maissa. Sain osan normaalista lääkityksestäni (ei verenpaine- eikä särkylääkitystä) ja esilääkityksen. Nämä otettiin pienen vesitilkan kera. Sitten puettiin leikkausvaatteet päälle. Ai niin pesuista sitä ennen: tullessani sairaalaan kysyttiin, koska olen käynyt suihkussa. Koska olin lähtiessä käynyt, ei enää tarvinnut. Eli ennen leikkausta ei tarvinnut muuta pesua.

No niin, siis päälle puettiin leikkaussalipaita, joka on takaa vain niskanauhoilla kiinni, alushousut, kertakäyttöpäähine ja pitkät tukisukat. Sitten sain vielä torkahtaa, kunnes 8.15 tultiin hakemaan. Olin ensimmäisenä leikkauslistalla.

Leikkausvalmistelut alkoivat piuhojen kiinnityksellä. Anestesialääkäri tuli laittamaan kanyyleja käteen ja se ei meinannutkaan millään onnistua. Kerronpa tähän väliin viime vuotisen kokemuksen:

Kaikkein eniten koko leikkauksessa pelkään puudutuspiikin laittamista selkään. Olen tämän sanonut joka kerta, kun leikkausta varten asioita kysytään. No, minun kohdalleni osui lääkäriharjoittelija, joka ei sitten millään löytänyt kämmenselästäni kanyyleille paikkaa. Hän joutui hakemaan avuksi kollegansa, vanhan herran, jolla oli sellainen afrikkalainen virkattu myssy päässään. Tämä papparainen läpsytteli vähän aikaa kämmentäni ja ensi yrittämällä sai tarvittavat kanyylit paikalleen. Ollessani kahden sairaanhoitajan kanssa kysyin tältä, että "tuleeko tuo sama harjoittelija laittamaan myös puuduksen?" johon hän vastasi, että näin olisi tarkoitus. Kuiskasin hänelle, että eikö se pappa voisi tulla, kun ei tuo ensimmäinen oikein ollut luottamusta herättävä esitys. Olin tosi yllättynyt, kun pyyntöni toteutettiin ja sama pappa tuli taaskin. Sittemmin hän on kuulemma jäänyt eläkkeelle, kuulin. Tämä nuori harjoittelijalääkäri totesi jotenkin näin minulle; " Ette tekään ihan helppo tapaus ollut...." Tottakai jokaisen lääkärinkin täytyy harjoitella, mutta ei kai ole pakko juuri silloin, kun toinen varsin pelkää?

No tuo oli siis vuoden takaa ja valitettavasti toistui taas. Joten, vika ei ollutkaan lääkärin taidoissa vaan minun verisuonissani, jotka piileksivät jossain syvällä.

No, siinä meni valmisteluissa vielä tovi aikaa ennen varsinaista leikkausta, mutta minäpä olin jo unten mailla. En ollut edes toteamassa puudutuksen toteutumista. Heräsin vasta, kun tunto alkoi varpaisiin palata ja haavan ompelu oli melkein valmis.

En tiedä, miksi ne Tyksissä näin tekevät. Ortonissa olen ollut kaikissa puudutuksella tehdyissä leikkauksessa sen verran "tolkuissani" että olen kyllä noteerannut sahaamiset, vasaroinnit, kilkutukset ja kalkutukset ja senkin kun raajaa nostellaan ymym...

No, nyt siis heräsin loppuvaiheessa ja jotenkin mumisin, että tunto palaa. Tähän minulle vastattiin että aivan pian leikkaus on ohi. Toinen käsivarsi oli älyttömän kipeä, oli tietysti ollut pahassa asennossa. Sitten tuli vilu. Ihan hirveä horkka. Olin välillä unessa, välillä hereillä. Joskus olen ollut paniikissa siinä vaiheessa, kun tunto alkaa palata - siis, että palaako se? Nyt ei siitä ole mitään havaintoa, olen ollut unessa. Mutta että, juu, tunto on palannut!

Leikkaussalista minut siirrettiin tarkkailuun ja sieltä muistan ensimmäisenä kauhean vilun tunteen. Sain heti lisää peittoa, mutta kun sekään ei autttanut, päälleni laitettiin käsittääkseni paperinen peitto, jonka sisälle puhallettiin lämmintä ilmaa. Vilu alkoi väistyä.

Tästä tarina jatkuu toisella kertaa....