Ei tule kävelemisestä ilman keppejä mitään, ei tule ei...
Kovin innokkaasti en ole jumpannut, mutta yrittänyt pitää kiinni jokailtaisesta lyhyestä sessiosta. Käyn läpi muutaman liikkeen, joiden arvelen vahvistavan pakaralihasta. Eipä silti - olen huomannutkin selvää vahvistumista. Mutta se ei riitä.
Ollenkaan en kykene seisomaan yhdellä jalalla, siis sillä leikatulla. Toisella kyllä. Ilmeisesti lihakset ovat siis niin surkastuneet, että eivät anna tarpeeksi tukea.
Tänään soitin fysioterapiaan ja pyysin apua. Tarvitsen vielä lääkärin lähetteen. Mielestäni se on ihan turhaa ja vain niukkojen resurssien tuhlausta. Eihän se nuori lääkäri mitään tiedä minulle tehdyistä operaatioista. Selitän siis hänelle elämäni stoorin, kaikki ne 15 leikkausta ja kerron, mikä on ongelma. Sitten sanon, mitä tarvitsen ja hän kirjoittaa lähetteen. Yhtä hyvin olisin voinut mennä suoraan sinne fysioterapiaan ja siellä joku jumppari olisi kuunnellut saman tarinan ja osaisi kyllä neuvoa. No joojoo, eihän se noin mene, ei...
Odottelen siis ensin lääkäriaikaa ja sitten sen lähetteen lähettämistä ja sitten odottelen aikaa sieltä fysioterapiasta ja sitten pääsen "rääkättäväksi". Odotan sitä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lihaskunto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lihaskunto. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. elokuuta 2012
lauantai 30. kesäkuuta 2012
Ei parane kunto odottelemalla, ei...
Nyt on leikkauksesta kulunut 5 kuukautta, eikä vaan vielä näy toipumiselle loppua!
Monta kertaa olen jo todennut, ettei tästä odottelemalla tule mitään - pitäisi ryhtyä tositoimiin! Putiikkini muuttaminen paikasta toiseen antanee tarpeeksi lisäpotkua. Kun oikein tajusin sen, että nyt pitäisi pystyä siirtämään suunnaton määrä tavaraa paikasta toiseen, pakkaamaan ja purkamaan, tyhjäämään ja täyttämään hyllyjä, totesin, että on alettava treenaamaan. Pakotin itseni jumppaan. Ensin seisoen leikatun jalan taivutusta taakse ja sivulle. Paljon se sattuu, mutta ehkä kerta kerralta vähemmän. Kipu ei tule nivelestä, vaan lihaksista, joten ei sen väliä.
Lääkärihän sanoi leikkauksen jälkeen, että joku lihas, en muista nimeä, on siirretty paikastaan toiseen. Tällä toimenpiteellä piti saada ontuminen loppumaan. Lääkäri vielä lisäsi, että tuon takia joudun opettelemaan kävelyn uudestaan. Siis OPETTELEMAAN, eikä odottamaan sen muuttumista.
Seisten tehtyjen liikkeiden jälkeen meneen pitkälleen ja teen siinä lisää. Kylkimakuulta nostan leikattua jalkaa ylös. Oho, ei kylläkään onnistu jalka suorana. Sitten seuraavaksi vatsamakuulle ja taas jalan nostoa. Kaikki nämä liikkeet tuntuvat pakaralihaksessa. Ai,ai, kun tekee makeaa...
Tiedän, että tämä on vielä puutteellista, mutta riittävää näin alkuun. Lisäksi harjoittelen pikkuhiljaa kävelemistä ilman keppejä. Ei, ei se ole kävelemistä, vaan hyppelyä. Ja typerännäköistä sellaista. Mutta näyttää tehoavan sekin.
Vaikka kotona vielä laskeudun pyörätuoliin ja huristelen sen kanssa eteenpäin, niin putiikissa työskennellessäni tyydyn jo yhteen kyynärsauvaan. Sekin käy päivä päivältä kivuttomammin. Etuna on se, että saan toisella kädellä kannettua tavaraa.
Usein minulta kysytään, että vieläkö särkee? En tiedä. Syön aivan saman määrän lääkkeitä kuin ennen leikkaustakin ja särkyä on harvoin, vain isomman urakan jälkeen. Mutta molemmat jalat on kyllä kipeät. Siis sattuvat kävellessä. Särky ja sattuminen on nääs eri asia. Tänään sisareni huomautti huolestuneen näköisenä, että leikattu jalka on aivan eri värinen kuin toinen, se on kuulemma sinipunainen ja vähän mustakin kai. Tunnustellessa se tuntuukin kylmältä, ehkä siis vain jotain verenkierrollisia ongelmia vielä?
Tällainen on siis tilanne nyt. Mutta muista sinä, joka olet ehkä menossa lonkkaleikkaukseen, että minun tilanteeni on vaikeampi kuin yleensä. Tähän lonkkaanhan laitettiin proteesi neljännen kerran samoille sijoille. Jos sinä olet menossa ensimmäistä kertaa leikkaukseen, niin lohdutan sinua, että silloin toipuminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Ensimmäinen kerta on ihan iisiä! Toinen jo vaikeampaa ja kolmas, neljäs ihan kamalaa. Mutta niistä selviää!
Mervi
Monta kertaa olen jo todennut, ettei tästä odottelemalla tule mitään - pitäisi ryhtyä tositoimiin! Putiikkini muuttaminen paikasta toiseen antanee tarpeeksi lisäpotkua. Kun oikein tajusin sen, että nyt pitäisi pystyä siirtämään suunnaton määrä tavaraa paikasta toiseen, pakkaamaan ja purkamaan, tyhjäämään ja täyttämään hyllyjä, totesin, että on alettava treenaamaan. Pakotin itseni jumppaan. Ensin seisoen leikatun jalan taivutusta taakse ja sivulle. Paljon se sattuu, mutta ehkä kerta kerralta vähemmän. Kipu ei tule nivelestä, vaan lihaksista, joten ei sen väliä.
Lääkärihän sanoi leikkauksen jälkeen, että joku lihas, en muista nimeä, on siirretty paikastaan toiseen. Tällä toimenpiteellä piti saada ontuminen loppumaan. Lääkäri vielä lisäsi, että tuon takia joudun opettelemaan kävelyn uudestaan. Siis OPETTELEMAAN, eikä odottamaan sen muuttumista.
Seisten tehtyjen liikkeiden jälkeen meneen pitkälleen ja teen siinä lisää. Kylkimakuulta nostan leikattua jalkaa ylös. Oho, ei kylläkään onnistu jalka suorana. Sitten seuraavaksi vatsamakuulle ja taas jalan nostoa. Kaikki nämä liikkeet tuntuvat pakaralihaksessa. Ai,ai, kun tekee makeaa...
Tiedän, että tämä on vielä puutteellista, mutta riittävää näin alkuun. Lisäksi harjoittelen pikkuhiljaa kävelemistä ilman keppejä. Ei, ei se ole kävelemistä, vaan hyppelyä. Ja typerännäköistä sellaista. Mutta näyttää tehoavan sekin.
Vaikka kotona vielä laskeudun pyörätuoliin ja huristelen sen kanssa eteenpäin, niin putiikissa työskennellessäni tyydyn jo yhteen kyynärsauvaan. Sekin käy päivä päivältä kivuttomammin. Etuna on se, että saan toisella kädellä kannettua tavaraa.
Usein minulta kysytään, että vieläkö särkee? En tiedä. Syön aivan saman määrän lääkkeitä kuin ennen leikkaustakin ja särkyä on harvoin, vain isomman urakan jälkeen. Mutta molemmat jalat on kyllä kipeät. Siis sattuvat kävellessä. Särky ja sattuminen on nääs eri asia. Tänään sisareni huomautti huolestuneen näköisenä, että leikattu jalka on aivan eri värinen kuin toinen, se on kuulemma sinipunainen ja vähän mustakin kai. Tunnustellessa se tuntuukin kylmältä, ehkä siis vain jotain verenkierrollisia ongelmia vielä?
Tällainen on siis tilanne nyt. Mutta muista sinä, joka olet ehkä menossa lonkkaleikkaukseen, että minun tilanteeni on vaikeampi kuin yleensä. Tähän lonkkaanhan laitettiin proteesi neljännen kerran samoille sijoille. Jos sinä olet menossa ensimmäistä kertaa leikkaukseen, niin lohdutan sinua, että silloin toipuminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Ensimmäinen kerta on ihan iisiä! Toinen jo vaikeampaa ja kolmas, neljäs ihan kamalaa. Mutta niistä selviää!
Mervi
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Yksi lopputarkastus
Viime viikolla kävin taas yhdessä lopputarkastuksessa. Nyt on leikkauksesta kulunut 4 kuukautta. Tammikuun lopussa laitettiin siis vasempaan lonkkaan neljäs proteesi. Edellinen leikkaus vuosi sitten epäonnistui.
Ensin kävin röntgenissä, jossa kuvattiin lonkka ja myös oikea polvi. Pyysin senkin kuvattavaksi, kun on niin paljon vaivannut. Polvesta lääkäri sanoi, että on kyllä kulunut, mutta vielä "käveltävä" joten sillä pitäisi jonkin aikaa vielä pärjätä. Kulumaa oli enemmänkin sivuosissa, jolloin taivuttelu, ylösnousu ja istumaan laskeutuminen ovat pahimmat. Oli lohdullista kuulla, ettei heti tarvitse ajatella seuraavaa proteesileikkausta.
Tyksissä on se hyvä puoli, että aina pääsee leikanneen lääkärin pakeille. Junnila totesi, että röntgenkuvista päätellen kaikki on hyvin, ainakin samalla lailla kuin viimeksi. Proteesi ei siis ole liikkunut paikaltaan, joten ainakin "alkanut" kiinnittyä. Jotenkin noin hän sanoi ja se vähän alkoi jälkikäteen hämmentää, niin ettei siis välttämättä ole vielä kunnolla kiinni? Mutta niinhän lääkärit ovat monesti todeneet ja nytkin hän totesi, ettei röntgenkuvista voi päätellä, onko proteesi kiinnittynyt.
No, joka tapauksessa, nyt sain luvan jättää kyynärsauvat pois ja alkaa kävellä ilman. Aluksi voi tietysti keventää yhdellä kepillä. Kiva, kiva. Pelkkä lupakin on kiva, mutta vielä kivampi olisi, jos pystyisi!
Kotona kuljen EDELLEEN pyörätuolilla - se on niin paljon helpompaa. Ulos lähtiessä jätän tuolin tietysti kotiin. Kovinkaan pitkää matkaa en jaksa kulkea kepeillä, väsy ja kipu tulee aika äkkiä. Aloitin kokopäiväisen työnteonkin kesäkuun alussa. Toki, jos olisin vieraalla töissä, olisin saanut jatkoa sairaslomaan, mutta yrittäjälle se ei ole mahdollista. (Tai olisi, jos olisi varaa jatkaa työntekijän palkkaamista, minulla ei.)
Nyt on pakko suunnitella päivä niin, että PÄÄSÄÄNTÖISESTI istuskelen. Siitä teen vain pieniä pyrähdyksiä järjestelläkseni myymälää tms. Asiakkaatkin joutuvat opettelemaan itsepalvelua - eikä sitä tarvitse sanoa, kyllä jokainen tajuaa, ettei kahdella kepillä kulkeva voi oikein paljon kanniskella...Sitä paitsi tämä organisointi on oikein tarpeellinen, koska minulla on isot tilaukset virkattuja koreja, joita en enää illalla ehtisikään tehdä.
Te, joilla on lonkkaleikkaus edessä, sydämeni pohjasta annan kokeneen neuvon: hyvissä ajoin kaikki ylimääräinen paino pois! Paljon helpompaa olisi liikkuminen ilman ylipainoa. Toisekseen lihasten vahvistaminen on tärkeää. Vaikka kuinka olisi proteesileikkaus onnistunut, mutta kun lihakset ovat läskiä, liikkuminen vaikeutuu. Olen kävelevä esimerkki siitä, että ylipainoisena ja huonokuntoisenakin lonkkaproteesileikkauksista selviää, mutta turhan vaikeaa se on!
Mervi
Ensin kävin röntgenissä, jossa kuvattiin lonkka ja myös oikea polvi. Pyysin senkin kuvattavaksi, kun on niin paljon vaivannut. Polvesta lääkäri sanoi, että on kyllä kulunut, mutta vielä "käveltävä" joten sillä pitäisi jonkin aikaa vielä pärjätä. Kulumaa oli enemmänkin sivuosissa, jolloin taivuttelu, ylösnousu ja istumaan laskeutuminen ovat pahimmat. Oli lohdullista kuulla, ettei heti tarvitse ajatella seuraavaa proteesileikkausta.
Tyksissä on se hyvä puoli, että aina pääsee leikanneen lääkärin pakeille. Junnila totesi, että röntgenkuvista päätellen kaikki on hyvin, ainakin samalla lailla kuin viimeksi. Proteesi ei siis ole liikkunut paikaltaan, joten ainakin "alkanut" kiinnittyä. Jotenkin noin hän sanoi ja se vähän alkoi jälkikäteen hämmentää, niin ettei siis välttämättä ole vielä kunnolla kiinni? Mutta niinhän lääkärit ovat monesti todeneet ja nytkin hän totesi, ettei röntgenkuvista voi päätellä, onko proteesi kiinnittynyt.
No, joka tapauksessa, nyt sain luvan jättää kyynärsauvat pois ja alkaa kävellä ilman. Aluksi voi tietysti keventää yhdellä kepillä. Kiva, kiva. Pelkkä lupakin on kiva, mutta vielä kivampi olisi, jos pystyisi!
Kotona kuljen EDELLEEN pyörätuolilla - se on niin paljon helpompaa. Ulos lähtiessä jätän tuolin tietysti kotiin. Kovinkaan pitkää matkaa en jaksa kulkea kepeillä, väsy ja kipu tulee aika äkkiä. Aloitin kokopäiväisen työnteonkin kesäkuun alussa. Toki, jos olisin vieraalla töissä, olisin saanut jatkoa sairaslomaan, mutta yrittäjälle se ei ole mahdollista. (Tai olisi, jos olisi varaa jatkaa työntekijän palkkaamista, minulla ei.)
Nyt on pakko suunnitella päivä niin, että PÄÄSÄÄNTÖISESTI istuskelen. Siitä teen vain pieniä pyrähdyksiä järjestelläkseni myymälää tms. Asiakkaatkin joutuvat opettelemaan itsepalvelua - eikä sitä tarvitse sanoa, kyllä jokainen tajuaa, ettei kahdella kepillä kulkeva voi oikein paljon kanniskella...Sitä paitsi tämä organisointi on oikein tarpeellinen, koska minulla on isot tilaukset virkattuja koreja, joita en enää illalla ehtisikään tehdä.
Te, joilla on lonkkaleikkaus edessä, sydämeni pohjasta annan kokeneen neuvon: hyvissä ajoin kaikki ylimääräinen paino pois! Paljon helpompaa olisi liikkuminen ilman ylipainoa. Toisekseen lihasten vahvistaminen on tärkeää. Vaikka kuinka olisi proteesileikkaus onnistunut, mutta kun lihakset ovat läskiä, liikkuminen vaikeutuu. Olen kävelevä esimerkki siitä, että ylipainoisena ja huonokuntoisenakin lonkkaproteesileikkauksista selviää, mutta turhan vaikeaa se on!
Mervi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)