Minulla on synnynnäinen, molemminpuolinen lonkkaluksaatio eli lonkkien sijoiltaanmeno.
Olen syntynyt vuonna 1959. Silloin ei vastasyntyneiden lonkkia tutkittu siten kuin nykyään, kun lonkkavika todetaan yleensä jo laitoksella ja se saadaan korjattua lastan avulla. Olin jo syntyessäni iso tyttö, painoa peräti 5 kiloa 900 grammaa! Synnyin keisarinleikkauksella.
 |
| Invalidisäätiö, nyk Orton |
Minulla todettiin siis molemminpuolinen lonkkaluksaatio ja alkoi pitkä tie asian korjaamiseksi. Se tie ei ole vielä tullut päätökseen, eikä taida koskaan tullakaan. Sisareni syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Hänen lonkkansa tiedettiin tutkia heti ja siinä todettiin lonkkavika, joka korjattiin silloisella menetelmällä, kipsillä. Jokainen vanhempi osannee hiukan kuvitella, millaista on hoitaa pikkuvauvaa, jonka jalat on kipsattu sammakkokipsiin. Miten pissaaminen, kakkaaminen ja pesut mahdettiin hoitaa? Emme ole äitini kanssa koskaan kunnolla keskustelleet näistä asioista. Enää se ei ole mahdollista, sillä äitini kuoli muutama kuukausi sitten.
Tällainen oli siis alkutaipaleeni. Seuraavalla kerralla otan esiin Invalidisäätiön paperit ja kerron, mitä kaikkea minulle lapsena tehtiin.
2 kommenttia:
Hei! Muistan miten ystäväni serkku oli 1960-luvun alussa lonkkaluksaatiovauva. Hän oli sellaisessa kipsihäkkyrässä ja usein hoidossa ystäväni kotona. Tottakai hoito varmaan oli hankalaa, mutta ystäväni äiti aina nauroi, että kyllä on helppo vauva, kun sen voi pistää mihin vaan ja siinä pysyy eikä vahtia tarvi ollenkaan. Muistan, että vauva useimmiten keinuskeli kipsilullansa varassa keskellä ruokapöytää, kun muut söivät. Taisi olla rauhallinen tyttö, sillä lähinnä muistan hänen vain hihitelleen ja seurailleen ihmisten tekemisiä siinä pöydällä.
Ehkä se on niin, että lapsi on tarpeeksi joustava (kun ei paremmasta tiedä?) että näistä lapsuuden kokemuksista ei jää traumaa. Taitavat vanhemmat enemmän kärsiä?
Lähetä kommentti