lauantai 31. joulukuuta 2011

Synnyin lonkkavammaisena


Minulla on synnynnäinen, molemminpuolinen lonkkaluksaatio eli lonkkien sijoiltaanmeno.
Olen syntynyt vuonna 1959. Silloin ei vastasyntyneiden lonkkia tutkittu siten kuin nykyään, kun lonkkavika todetaan yleensä jo laitoksella ja se saadaan korjattua lastan avulla. Olin jo syntyessäni iso tyttö, painoa peräti 5 kiloa 900 grammaa! Synnyin keisarinleikkauksella.

Yritin jo kävellä - näin minulle on kerrottu - kun tätini huomasi jotain outoa. Käsittääkseni jo silloin olivat äitini ja tämä sisarensa tutkineet "pepun poskia". Lonkkavian kun huomaa mm. siitä, että poimut eivät osu samaan kohtaa molemmissa jaloissa. Kävelyni oli lisäksi ontuvaa.

Invalidisäätiö, nyk Orton
Asuimme tuolloin Vammalassa ja silloisen kauppalan lääkäri passitti minut Turun yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa todettiin lonkkaluksaatio ja lähetettiin edelleen Helsinkiin Invalidisäätiölle. Vuodesta 1961 vuoteen 2001 asti olen ollut Invalidisäätiön kirjoilla ja monenmoista on mahtunut noihin vuosiin. Olen tänä vuonna pyytänyt sieltä kopiot potilaskertomuksistani  ja sainkin ne. Sain myös valokuvat, jotka muistin kansiossa olleen. Paperia kertyi huimat määrät, samoin röntgenkuvia. Salaa niitä selasin, kun lääkärikäynnillä piti kuskata kansiota poliklinikan ja röntgenin välillä. Olin lastenpoliklinikan asiakkaana 18-vuotiaaksi asti, jolloin siirryin aikuisten puolelle.

Minulla todettiin siis molemminpuolinen lonkkaluksaatio ja alkoi pitkä tie asian korjaamiseksi. Se tie ei ole vielä tullut päätökseen, eikä taida koskaan tullakaan. Sisareni syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Hänen lonkkansa tiedettiin tutkia heti ja siinä todettiin lonkkavika, joka korjattiin silloisella menetelmällä, kipsillä. Jokainen vanhempi osannee hiukan kuvitella, millaista on hoitaa pikkuvauvaa, jonka jalat on kipsattu sammakkokipsiin. Miten pissaaminen, kakkaaminen ja pesut mahdettiin hoitaa? Emme ole äitini kanssa koskaan kunnolla keskustelleet näistä asioista. Enää se ei ole mahdollista, sillä äitini kuoli muutama kuukausi sitten.

Tällainen oli siis alkutaipaleeni. Seuraavalla kerralla otan esiin Invalidisäätiön paperit ja kerron, mitä kaikkea minulle lapsena tehtiin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Muistan miten ystäväni serkku oli 1960-luvun alussa lonkkaluksaatiovauva. Hän oli sellaisessa kipsihäkkyrässä ja usein hoidossa ystäväni kotona. Tottakai hoito varmaan oli hankalaa, mutta ystäväni äiti aina nauroi, että kyllä on helppo vauva, kun sen voi pistää mihin vaan ja siinä pysyy eikä vahtia tarvi ollenkaan. Muistan, että vauva useimmiten keinuskeli kipsilullansa varassa keskellä ruokapöytää, kun muut söivät. Taisi olla rauhallinen tyttö, sillä lähinnä muistan hänen vain hihitelleen ja seurailleen ihmisten tekemisiä siinä pöydällä.

Pellavasydämen Mervi kirjoitti...

Ehkä se on niin, että lapsi on tarpeeksi joustava (kun ei paremmasta tiedä?) että näistä lapsuuden kokemuksista ei jää traumaa. Taitavat vanhemmat enemmän kärsiä?