Näköjään se on vain pakko, joka saa meikäläisen yrittämään!
Olen ollut täysin riippuvainen lähipiirin ystävällisestä avusta, kun putiikkini muutettiin kadulta toiselle. Se kiukuttaa suunnattomasti, kun ei voi itse tehdä mitä haluaisi. Aivan ylivoimaisiin ponnistuksiin olen kuitenkin ryhtynyt, kun kellon ympäri olen - jos ei muuta niin - töitä "valvonut".
Nyt vaihdoin niin päin, että pyörätuoli on liikkeessä ja kotona kävelen kyynärsauvojen kanssa. Uudessa liikkehuoneistossa on niin leveät käytävät, että siellä onnistuu pyörätuolilla huristelu. Jalat eivät väsy yhtä paljon, eikä ole paino nivelillä. Toisekseen voin kuljettaa tavaraa. Oli se aika koominen näky, kun sisareni kanssa siirrettiin pöytää - hän myös huonosti liikkuvana kantoi edellä ja minä pyörätuolissa kipittäen perässä!
Asiakkaat eivät ole kiinnittäneet MITÄÄN huomiota pyörätuoliini. Minusta se on hienoa, hyvin kasvatettua porukkaa - vaikka tuskin kukaan muukaan on tavannut pyörätuolissa istuvaa myyjää? Kotona joudun sitten vähän enemmän pinnistelemään, kun ei ole sitä tuolia, johon rojahtaa. On jaksettava sinnitellä kepeillä, tai yhdelläkin kävely onnistuu.
Näin sitä täällä edistytään. Kun on pakko. Tuntuu siltä, että kyllä tuo leikattu lonkka kestää ja kipu vähenee päivä päivältä - siinä auttaa Tramal ja Voltaren.
Mervi
2 kommenttia:
Kiva kuulla että paranemista tapahtuu vielä. Pitkään kuitenkin olet saanut sitä potea. Minähän hiihdin jo helmikuussa kun lokakuussa leikattiin, niin erilailla se paraneminen tapahtuu, sinulla ehkä vaikuttaa tuo historiasi näissä leikkauksissa.
Oikein hyviä päiviä kuitenkin toivon sinulle:
Hiihtokuntoon en enää ikinä toivu, mutta kävelemiseen riittää jo usko. Tuosta kyynärsauvan poisjättämisestäkään en ole ihan varma, mutta olen siihen jo niin tottunut, että ei haittaa hirveästi vaikka jäisikin.... Toivotaan hyviä päiviä meille molemmille, kiitos!
Lähetä kommentti