No niin, siis päälle puettiin leikkaussalipaita, joka on takaa vain niskanauhoilla kiinni, alushousut, kertakäyttöpäähine ja pitkät tukisukat. Sitten sain vielä torkahtaa, kunnes 8.15 tultiin hakemaan. Olin ensimmäisenä leikkauslistalla.
Leikkausvalmistelut alkoivat piuhojen kiinnityksellä. Anestesialääkäri tuli laittamaan kanyyleja käteen ja se ei meinannutkaan millään onnistua. Kerronpa tähän väliin viime vuotisen kokemuksen:
Kaikkein eniten koko leikkauksessa pelkään puudutuspiikin laittamista selkään. Olen tämän sanonut joka kerta, kun leikkausta varten asioita kysytään. No, minun kohdalleni osui lääkäriharjoittelija, joka ei sitten millään löytänyt kämmenselästäni kanyyleille paikkaa. Hän joutui hakemaan avuksi kollegansa, vanhan herran, jolla oli sellainen afrikkalainen virkattu myssy päässään. Tämä papparainen läpsytteli vähän aikaa kämmentäni ja ensi yrittämällä sai tarvittavat kanyylit paikalleen. Ollessani kahden sairaanhoitajan kanssa kysyin tältä, että "tuleeko tuo sama harjoittelija laittamaan myös puuduksen?" johon hän vastasi, että näin olisi tarkoitus. Kuiskasin hänelle, että eikö se pappa voisi tulla, kun ei tuo ensimmäinen oikein ollut luottamusta herättävä esitys. Olin tosi yllättynyt, kun pyyntöni toteutettiin ja sama pappa tuli taaskin. Sittemmin hän on kuulemma jäänyt eläkkeelle, kuulin. Tämä nuori harjoittelijalääkäri totesi jotenkin näin minulle; " Ette tekään ihan helppo tapaus ollut...." Tottakai jokaisen lääkärinkin täytyy harjoitella, mutta ei kai ole pakko juuri silloin, kun toinen varsin pelkää?
No, siinä meni valmisteluissa vielä tovi aikaa ennen varsinaista leikkausta, mutta minäpä olin jo unten mailla. En ollut edes toteamassa puudutuksen toteutumista. Heräsin vasta, kun tunto alkoi varpaisiin palata ja haavan ompelu oli melkein valmis.
En tiedä, miksi ne Tyksissä näin tekevät. Ortonissa olen ollut kaikissa puudutuksella tehdyissä leikkauksessa sen verran "tolkuissani" että olen kyllä noteerannut sahaamiset, vasaroinnit, kilkutukset ja kalkutukset ja senkin kun raajaa nostellaan ymym...
No, nyt siis heräsin loppuvaiheessa ja jotenkin mumisin, että tunto palaa. Tähän minulle vastattiin että aivan pian leikkaus on ohi. Toinen käsivarsi oli älyttömän kipeä, oli tietysti ollut pahassa asennossa. Sitten tuli vilu. Ihan hirveä horkka. Olin välillä unessa, välillä hereillä. Joskus olen ollut paniikissa siinä vaiheessa, kun tunto alkaa palata - siis, että palaako se? Nyt ei siitä ole mitään havaintoa, olen ollut unessa. Mutta että, juu, tunto on palannut!
Leikkaussalista minut siirrettiin tarkkailuun ja sieltä muistan ensimmäisenä kauhean vilun tunteen. Sain heti lisää peittoa, mutta kun sekään ei autttanut, päälleni laitettiin käsittääkseni paperinen peitto, jonka sisälle puhallettiin lämmintä ilmaa. Vilu alkoi väistyä.
Tästä tarina jatkuu toisella kertaa....
2 kommenttia:
Tämä on paljon vähäisemmästä vaivasta, mutta tulipa mieleen kertoa: Minulla on ollut useita kymmeniä kertoja korvatulehdus myös aikuisena. Ja aikuisellehan paras lääke korvatulehdukseen on puhkaisu, koska se tehoaa nopeimmin ja parhaiten. Kerran olin nuukuuttani kuitenkin mennyt terveyskeskukseen tarkistuttamaan, onko tulehdusta. Nuori lääkäri totesi ja kysyi, onko puhkottu (luulis kyllä näkyvänkin tärykalvossa, että kyllä on, monesti). Minä vastasin, että kyllä on, puhkoisiko hän. Siihen lääkäri, että hän ei kyllä ole koskaan korvaa puhkaissut, mutta jos on oikein rauhallinen potilas, niin ehkä hän onnistuisikin siinä. Arvaa, otinko antibioottia vai annoinko puhkaista!
ai että! Osaan kyllä kuvitella ilmeesi ja tunteesi...tottakai suostuit harjoituskappaleeksi?
Lähetä kommentti